Heidi Heinonen


Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari. WSOY 2019

Julkaistu Kalevassa ja Lapin Kansassa 17.4.2019

 

 

 

Hiljaisuuden mestari välitilassa sängyn alla

 

 

Miki Liukkonen kirjoitti epätyypillisen rikostarinan

 

 

Tukahduttavan kuumassa huoneessa cowboy-asuun sonnustautunut mies todistelee kiivaasti rikostutkijalle, miten jääkahvi maistuu aina, olipa se sitten valmistettu espressopannulla tai kiehautettu keittimellä – kunhan jääpalat ovat riittävän suuria, vaahtokarkin muotoisia.

Työtuolissa kuolleena retkottaa miehen poika, jonka kouristuneessa otteessa täytetty patonki valuttaa majoneesikarttaa muovimatolle.

Kohtaus Coenin veljesten elokuvasta? Voisi olla, mutta tämä tapahtuu Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestarissa, jonka alkuasetelmaa myös tutkitaan ”elokuvakerronnallisesti” kuvaa siirtämällä.

 

Kovasti kiitosta niittäneeseen teokseen O (2017) verrattuna Hiljaisuuden mestarissa on tuntuvasti vähemmän porukkaa, neurooseja, alaviitteitä ja siten myös pituutta. Niinpä musta huumori erottuu tässä epätyypillisessä rikostarinassa selvemmin.

Silti Liukkosen tyyliä edelleen parhaiten kuvaa kriitikko James Woodin käsite ”hysteerinen realismi”. Sillä Wood on viitannut muun muassa Zadie Smithin, David Foster Wallacen ja Thomas Pynchonin tapaan esittää absurdina näyttäytyvä todellisuus sen detaljeja kartoittamalla.

Kahteen jälkimmäiseen Liukkosta onkin ahkerasti verrattu. Smithin kanssa yhteistä on huumori, joka kohdistuu ihmisenä olemisen kaiken läpäisevään tragikoomisuuteen.

 

Poikkeuksellista O:hon verrattuna on myös se, että Hiljaisuuden mestarin juonen voi kuvailla. Se menee yksinkertaistetusti näin:

26-vuotias T. Oneil on myrkytetty itsemurhaa hautovan äitinsä hankkimalla botoxilla. Rikostutkija epäilee Lennart-isää murhasta ja yrittää murhapaikalla nyhtää tietoja Lennartilta, joka tuntuu olevan aivan omissa maailmoissaan.

Toisaalla rikostutkijan kollega ujuttautuu valeroolissa Asioiden Kiinnostavuudesta tubettavan Herman Leornen juttusille, koska Hermanilla on video, jossa Lennart tunnustaa vihaavansa lapsia.

Sängyn alla kaikkitietävän kertojan vastakohta, lähes mitään tietämätön kertoja tekee päiväpeitteen helman rajaamia havaintoja huoneen – ja vähän muidenkin tilojen – tapahtumista ja kiukuttelee lukijalle, joka ei kuitenkaan ymmärrä.

 

Kertojan mukaan sanat ovat ”romahtamisalttiita köysisiltoja”, joiden päissä ihmiset lähettävät ja odottavat tutisevalla sillalla horjuvia viestejä – joista suurin osa ei koskaan pääse perille.

Tässä vertauksessa kiteytyy teoksen ydinteema, sanojen riittämättömyys. Tarkoitteiden tosiolemus on niiden tulkintaa ohjaavien sanojen takana. Ja sanoja haparoivat ihmiset, joiden henkilökohtainen historia vaikuttaa siihen, millaisia merkitysketjuja kukin sana aktivoi.

Eipä siis ihme, jos köysisillan yli lähetetyistä viesteistä suurin osa tavoittaa toisen puolen vain epämääräisenä kaikuna.

 

Teoksen nimikin vihjaa, että hiljaisuus on tie sanojen ohi, toden ja aidon äärelle, kohti elämystä – tai kuolemaa.

Kirjassa henkilöiden neuroosit, mielenterveyshäiriöt ja päihdehallusinaatiot on korostunut versio siitä, miten psyyke estää todellisuuden kokemisen sellaisenaan. Kerronta liukuu jatkuvasti assosiaatioiden saattelemana tapahtumahetkestä sattumanvaraiseen ajankohtaan tai mielikuvaan tai tietosisältöön.

Teoksen henkilöhahmoista Herman on aistiyliherkkä, mutta tietyllä tapaa koko kerronta heijastelee sellaista kokemusta. Jatkuvasti pälpättävä sisäinen puhe ja informaatiota kaiken aikaa ilotulittava aistiympäristö tekevät kerronnasta maanista ja hysteeristä.

Subway-leipä toistuvana motiivina on jonkinlainen hullunkurinen symboli nykyajan brändikultille, joka tarinassa huipentuu patonkien kokoamisen koulutusleirinä.

 

Silti, kuten O:ssa, myös Hiljaisuuden mestarissa kieli varastaa tarinalta huomion. Liukkonen on vertaansa vailla oleva kielivirtuoosi, joka vaivattoman oloisesti pulputtaa raikasta tekstiä, täynnä tuoreita trooppeja, ties mistä lähteestä.

Ironista teoksen ydinteeman kannalta, mutta jotkut merkityssisällöt tuntuvat loikkivan hyvinkin varmoin askelin verbaalisen köysisiltansa yli. Esimerkiksi ”traumadesign” – voisiko olla osuvampaa ja tragikoomisempaa ilmausta sille, miten henkisesti järkkyneen ihmisen elämänhallinta näkyy sisustuksessa?

 

 

 

Heidi Heinonen