Heidi Heinonen


Taru Vuontisjärvi: Nyhtänkölijä. Sammakko 2014

Julkaistu Kalevassa 29.12.2014

 

 

 

Seita-baarin suorittajat 

 

Sodankylään sijoittuva kertomus ponnistaa kierrätetystä Lappi-tarinasta, mutta myös irvailee sille

 

 

Jo Eino Leinon runo Lapin kesä (1902) esitteli kansan, jonka sisu ei kanavoidu periksiantamattomuuteen, vaan hulluuteen ja kohtalokkaaseen uhkarohkeuteen. Säkeistä huokuvat sukupolvelta toiselle periytyvä synkkyys ja toivottomuuden tunne. Ne harvat, jotka menestyvät, jättävät Lapin – menestyvät koska jättävät Lapin.

Myyttinen Lappi on retroa. Tästä tietoisena ja osittain sille irvaillen Taru Vuontisjärvi on luonut tarinan omassa saamattomuudessaan viihtyvästä ”nyhtänkölijästä” kavereineen. Vuontisjärvi on itsekin lähtöisin Lapista, nykyään Pohjois-Englannissa asuva valtiotieteiden tohtori. Nyhtänkölijä on hänen esikoisteoksensa.

 

Teos kertoo 1980-luvun alun Sodankylästä, jossa Suomen taloudelliset nousut ja laskut näyttäytyvät pelkkänä näköalattomuutena.

Tarina valottuu pitkälti parikymppisen Jorman vinkkelistä. Jorma on työtön, vailla koulutusta ja tulevaisuudensuunnitelmia. Päivät vierähtävät baareissa notkuen, sätkää käärien ja itseä säälien. Jorma sairastaa diabetesta ja on varma, ettei elä kymmentä vuotta kauempaa.

Myös lähipiiri ajelehtii. Isä haaveilee savottatöistä, joita ei koskaan tarjota. Tyttöystäväksi sattumalta päätynyt Hanna juo, koska ei löydä sisältöä muustakaan. Rikkaaseen perheeseen otettu kasvattipoika Rausku sotkeutuu aina vain syvemmälle huumebisnekseen.

Yksi henkilöhahmo on luonto, joka harvoin Lappi-kuvauksissa alistuu pelkän miljöön rooliin: ”Tuuli oli erikoinen, se näytti puhaltavan koko ajan pakonomaisesti yhteen suuntaan. Se yltyi, puhisi ja puhkui, se kujersi nurkissa, vingutti savuhormia, tärisytti ikkunoita.”

 

Rai rai on tämän porukan voimalause ja elämänfilosofia – onhan kaunokirjallisuuden Lappi-brändikin tarina, jonka ihmiset ovat kiehtovia mutta hyödyttömiä.

Kontrastia on haettu Sodankylään matkaavista Helsingin opiskelijatytöistä ja Rauskun Punavuoren kontakteista. Näiden kautta toivottomuutta itää myös etelässä. Epätoivolla on vain toisenlainen hahmo: ”Täällä ihmiset olivat tuotteita, joiden hinta määräytyi kysynnän mukaan.”

Jos kertomus ponnistaakin kierrätetystä Lappi-tarinasta, se heti kohta sille myös irvailee: ”'Täällä suuren luonnon keskellä ihminen tajuaa pienuutensa', kundi julisti tippa silmässä. Kunnes yksi kylän pultsareista sai tarpeekseen ja huitaisi sitä pullolla päähän.”

 

Teoksen vastakkainasettelut suorittavan ja saamattoman, tuottavan ja loisivan sekä etelän ja pohjoisen välillä eivät ole sitten 1980-luvun muuttuneet miksikään. Toisaalta se voi kertoa myös siitä, että Lappi kerrotaan aina samoin.

Lappi on tarina, tarinan luoma todellisuus ja todellisuus tarinoiden takana. Nyhtänkölijä tavoittaa tämän kompleksisuuden hyvin. Vuontisjärven lause on sujuvaa, maalailevaa ja viihdyttävää. Tunnelman viimeistelee murre, joka on välttämätön surkuhupaisten juttujen höyste.

Kirjailija onnistuu siinä, mitä Nyhtänkölijän Hanna taiteellaan tavoittelee: ”Hän maalaisi pitkäveteiset tunnit, päivät, vuodet yhteen pienten kauniiden yksityiskohtien kanssa. Kuvaisi epätoivon ja toivon, elämän hiljaisen sykkeen, kirjaisi muistiin lumen vetäytymisen, maan esiintulon.”

 

Heidi Heinonen