Heidi Heinonen


Henni Kitti: Elävän näköiset. WSOY 2014

Julkaistu Kalevassa 2.6.2014

 

 

 

Kuolleet elämän kuvana

 

 

Vain uskomalla sen voi kokea, vain unohtamalla, että on museossa - - voi kokea jotain, mitä ei koskaan missään muuten voisi, tiivistyneen elämän.”

Kuvataiteilija Henni Kitin (s. 1985) esikoisromaani on kertomus kolmesta sukupolvesta, niiden kohtaloista, arjesta ja unista, joiden koostumukseen peritty vahvasti vaikuttaa.

Hyvin perinteisen Lappiin sijoittuvan maalaismiljöön kuvaus alkaa 1950-luvulta Alfredin vinkkelistä. Vastuunkantava perheenisä hairahtuu, minkä seurauksena hänen todellisuutensa kääntyy ylösalaisin: joki muuttaa suuntaa.

Yhdeksän kuukauden kuluttua syntyy kaksi lasta, Aleksandra ja Sakari, joista toisen kohtalo johdattaa 2000-luvun Helsinkiin, toisen karummille maille.

Sukupolvien silmukat täydentyvät, kun Sakarille syntyy Anders ja Aleksandralle Santeri. Lukijaan ladataan hienoisin vihjein odotuksia, jotka jäävät toteutumatta tai muuttavat suuntaa. Kahden risteilevän suvun kohtalot syleilevät toisiaan lopulta yllättävän kauniisti.

Erityisen ansiokkaasti Kitti kuvaa homoseksuaalia rakkautta, jonka näyttäytyminen kipuna ja kaipuuna toisen luo on helposti samaistuttavissa myös valtaväestölle.

 

Teoksen nimi Elävän näköiset viittaa paitsi Aleksandran kutsumusammattiin eläintentäyttäjänä, myös toistuvaan teemaan elämän ja sille annetun sisällön suhteesta.

Hetken ikuistaminen, kuten eläimen täyttäminen, vaatii elämän virran jähmettämistä, kuolemaa: ”Kuolleen näköisestä tulee elävän näköinen, melkein kuin kuolemaa ei olisi ollutkaan - - Nainen on jo kuollut, mutta siinä [kuolinnaamiossa] hän vain hymyilee vielä sadan vuoden jälkeenkin.”

Teos pohtii todellisuutta ja sen esityksen vääristymiä erityisesti Alfredin, hänen tyttärensä Aleksandran ja Aleksandran pojan Santerin kautta.

Teoksen henkilöt tulkitsevat (harhaanjohtavastikin) toisiaan pinnan perusteella, koska alle pääseminen ilman kuvittelua on mahdotonta.

Havainnot kertovat olennaista myös taiteilijuuden olemuksesta. Mikään teos ei voi esittää todellisuutta ja elämää ilman keinotekoista näkökulmaa:

Pohjalla on kuitenkin tunne siitä, että olisi löydettävä täysin uusi lähestymistapa siihen mitä tekee. Se olisi paras ratkaisu, mutta myös vaikein. Silloin ei tarvitsisi muuttaa sitä mitä tekee, vaan itseään. Silloin saman asian voisi nähdä erilaisena.”

 

Kitin tapa kirjoittaa kuolemasta on oivaltava. Kuolema on aina traagista, mutta tässä ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja tavoittaa sen elämään kuuluvana väistämättömänä käänteenä, joka ei koskaan huomioi kaiken keskeneräisyyttä.

Etuumien käyttö tässä yhteydessä on taitavaa. Huomio kiinnittyy kohtaloon. Kerronnan realismiin nojaavasta arkisesta toteavuudesta huolimatta elämän muotoutuminen ja sen kohtaloiden periytymisen mahdollisuus näyttäytyvät mystisinä.

Kitillä on omaperäinen tapa tavoitella kerronnassa allegorioiden sijaan analogioita, joiden tulkinta ja syvemmän merkityksen etsiminen jätetään luottamuksellisesti lukijalle.

 

 

Heidi Heinonen