Heidi Heinonen


Joni Skiftesvik: Finlandia City. WSOY 2018

Julkaistu Kalevassa 9.6.2018

 

 

Sanataidetta satamakylän koruttomista kohtaloista

 

 

Pieni kylä on sataman kautta kytköksissä suureen maailmaan. Kaikkea määrittää meri, jonka pauhu lupaa seikkailuja, uusia tuttavuuksia ja ikävää. Lähipiiri koostuu merimiehistä ja satamassa työskentelevistä tutuista.

Runeberg-palkitun omaelämäkerrallisen romaanin Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) rinnakkaisteos Finlandia City palaa Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallisiin vaiheisiin, joista hallitsevin on teoksessa lapsuus. Aikuisuus kytkeytyy nyt vahvemmin kirjailijuuteen ja lapsuus kirjoihin ammennettuihin tarinoihin.

 

Tositarinoita Haukiputaan Martinniemessä tuntuu riittävän. Kohtalot ja lähdöt – niin merille kuin lopullisesti – on kuvattu koruttomasti. Finlandia Cityssä on kirjoitettu esiin raja, jossa tosi muuttuu sepitteeksi.

Pelko paljastumisesta konkretisoituu novellissa toisten poikien pilkaksi. Sisällä vellovat tunteet kultivoituvat suoraksi huudoksi. Pahimmille kiusaajilleen kirjailija kirjoittaa karmeat kohtalot.

 

Palaamalla lapsuuteensa Skiftesvik näyttää, miten satamakylän ihmiset siirtyivät hänen kirjoihinsa:

Novellissani 'Sininen mies', kokoelmassa Apteekkilaiva, kerron Heikki-pojan silmin tapauksesta. Tekstissäni olen pusikosta löytyneelle miehelle ankarampi kuin todellisuus oli: kerron hänen kuolleen.”

Koska teos on määritelty romaaniksi, on mahdotonta sanoa, milloin muistot muovautuvat tarinaksi. Tragikoomisimpien kertomusten kohdalla alkaa epäillä kerrotun sijaintia faktan ja fiktion akselilla.

Jotain olennaista Skiftesvik onnistuu ilmaisemaan siitä, miten aika meissä muokkautuu muistoiksi ja niitä kannatteleviksi tarinoiksi.

 

Välillä hurjat jutut kyläläisistä kesyyntyvät muisteluksi, jossa ajan adverbit (usein, toisinaan) ja vanhat sanat (tormi, rohkikasvuinen, tatueeraus) synnyttävät aikalaiskuvauksen tunnelman.

Kerta toisensa jälkeen kirjassa palataan isättömyyden aiheuttamaan häpeään ja kipuun. Kirjeitä kirjoitetaan, mutta ne jäävät lähettämättä. Kun unelma jälleennäkemisestä viimein toteutuu, se on yhtä hyvästienjätön kanssa.

Kirjailijan ammatti on lapsuuden haave, jota ruokkivat lähipiiriä liippaavat tarinat arvostetuista kirjailijoista, kuten Paavo Rintalasta ja Teuvo Pakkalasta. Rintalan Pojat (1958) on rakas teos, jonka kirjoittajassa nuori Joni tunnistaa kaipaamansa isähahmon: poikien ymmärtäjän, ystävän ja auttajan. Sellainen Jonille on myös isäpuoli Bror.

 

Hyveellisten ja hulttioiden välille tehdään tiukka jako, jonka paremmalle puolelle kertoja todistelee kuuluvansa. Tyypillistä omaelämäkerralle – mutta ei kovin kiinnostavaa.

Huomio kiinnittyy kunnollisen elämän kaavasta lipsuviin kylän legendoihin, tragikoomisiin tyyppeihin, jotka kuolo korjaa yhtä sattumanvaraisesti kuin elämä särkee.

 

 

Heidi Heinonen