Marko Leino: Syntymättömät. Teos 2015
Julkaistu Kalevassa 23.2.2015
Elämän ja kuoleman välisessä tilassa
”Mistä me ylipäätään muodostumme ihmisinä ruumiimme lisäksi? Siivuista muistoja, siivuista haaveita ja toiveita, siivuista juuri tätä hetkeä. Mutta mitä me olemme, jos meillä ei ole muuta kuin tämä nykyhetki ja emme tiedosta edes sitä. Mitä silloin tarkoittaa ihmisenä oleminen?”
Muun muassa lastenkirjoja, romaaneja ja elokuvakäsikirjoituksia kirjoittaneen Marko Leinon Syntymättömien ydinkysymys on tässä sitaatissa.
Syntymättömät on kertomus Erikistä, jonka mielensisältöön lukija saa tutustua nykyhetkeen sijoittuvan kerronnan ja siihen liukuvien (vääristyneidenkin) muistojen, omaa elämää käsittelevien tekstien ja Erikin synnyttämän keskeneräisen fiktion kautta.
Todellisuus on musertava. Erikin puoliso, Ellen, makaa sairaalasängyssä koomassa, vailla toivoa selviämisestä. Ellenin ja Erikin taival on ollut raskas jo ennen onnettomuutta.
Takana parilla on kolme raskauden aikana tai heti synnytyksen jälkeen kuollutta. Nyt Ellen itse elämän ja kuoleman välitilaan lukittuna kasvattaa sisällään yhtä elävää.
Kun elämä näyttää mielivaltaisuutensa, jotain särkyy lopullisesti:
”Itse asiassa olin aloittanut Zarorazista kirjoittamisen vasta sen jälkeen, kun osa Ellenistä, meistä ja meidän yhteisestä maailmastamme oli kuollut, kun jumaluus meistä kuoli.”
Erikin vimmainen sepitys, tarve kertoa toisin ja muokata mennyttä on ”pyrkimystä eheään hetkeen, siedettävään totuuteen”. Mutta kaikkea ei voi kuvitella, kosketus on kytkettynä siihen todellisuuteen, johon aikaa paloitteleva sanan säilä ei pysty.
Se, mitä on oikeasti tapahtunut ja minkä Erik vain kuvittelee tai muistaa väärin, on vaikeasti hahmotettavissa. Samat aivot, jotka luovat lohdullisen tarinan, sisältävät muistin mustat aukot, jotka imevät pimeyteensä perimmäisiä totuuksia.
Ajatus syntymän sisältämästä vääjäämättömästä kuolemasta – elämän kesken katkaisevasta hirmuhallitsijasta – toistuu sekä kerronnassa, muistelmissa että puhtaassa fiktiossa. Niin toistuu myös Appleton Extra -rommipullo motiivina. Se on kuin symboli elämän keskellä riehuvalle kuolemanvietille, itsetuhon viekoitteleva eliksiiri.
Näin, koska itsen traagisuutta tavoittelevien tarinoiden alla lymyilee tavallisuus ja sen mitättömyyden peittoamisyritykset:
”Minulla oli ollut vielä pitkä matka laahustettavana siksi onnettomaksi sileäleukaiseksi pälvikaljumieheksi, joka minusta nuoruuden naamion alta paljastui.”
Teoksesta poikkeuksellisen tekee paitsi lyyrisen surumielinen kieli, myös Tomi Kontion valokuvat. Parhaimmillaan ne vaativat pysähtymään ja resonoivat komeasti kerronnan kanssa. Näin esimerkiksi kuvassa, jonka vuoristo muistuttaa aivojen poimuja ja huipulla on synkkä, uteliaisuutta herättävä linnake.
Sen sijaan Erikin puhdas absurdismiin taittuva fiktio herra Vogelista jää muutamaa kertojan todellisuuteen kiinnittyvää kohtaa lukuun ottamatta hieman irralliseksi.
Lisäksi teoksen syvin oivallus fiktion keinoista toden korjaamisessa on yksi yhteen Ian McEwanin Sovituksen (2001) kanssa.
Siitä huolimatta Syntymättömät on kaunis kuvaus syntymän, olemassaolon, menetyksen ja rakkauden merkityksestä elämässä sekä siitä syntyneessä fiktiossa.
Heidi Heinonen