Heidi Heinonen


Ville Hytönen: Luumun polte. Gummerus 2019

Julkaistu Kalevassa 6.5.2019 ja Lapin Kansassa 8.5.2019

 

 

Mustarastaiden nokkima tarina

 

Serbimiehen ja bosnialaisen musliminaisen rakkaus roihuaa sodan arpeuttamissa maisemissa

 

Luumun poltteessa mies ei ole Marsista eikä nainen Venuksesta, vaan eri tavalla varautuneet hiukkaset synnyttävät jännitteen valjun serbialaisen sähköinsinöörin ja räiskyvän bosniakin välille. Tämä ”vääristynyt prinsessasatu” paikallistuu Balkanin ”kansojen lelulaatikkoon”, johon Tallinnassa asuva kirjailija Ville Hytönen on tutustunut aluetta kierrellen.

 

Mutta voiko rakkaustarinaa kertoa ilman kolmatta osapuolta”, kysyy kertoja ja kuljettaa Srđanin ja Zoranan pienestä serbialaiskylästä Belgradiin, jossa he kohtaavat Tintoretoksi itseään kutsuvan Jakov Olićin. Miehen, joka kokee olevansa maailmanmies, mutta pelkää epäonnistuvansa siinä ja yrittää siksi liikaa.

Niin riemullista oli kolmioppi, nainen ja kaksi miestä. Se oli kolmen etnisyyden valtio, sellainen monikulttuuri, jossa kaikki elävät sovussa. Bosnia-Hertsegovina. Laaksot kuin suuret vaot, siellä lepäävät kosteat luhdat ja viipyilevä äärettömyys.”

 

Selväksi käy, että tarina on allegorinen. Sitä kertovat mustarastaat, joista yksi esittäytyy lopussa kaikki Balkanin salaisuudet tuntevaksi varkaaksi ja valehtelijaksi, ohikulkijaksi ”siinä elämässä, jonka olen saanut jo satoja vuosia sotakenttien ruumiilta nokkimissani sisälmyksissä”.

Nämä toisten elämää ikkunalaudoilla tirkistelevät korkeamman viestin välittäjät lienevät kuva kirjailijan elämästä ja sen raadollisista reunaehdoista.

 

Kirjailijasielun kodittomuus saa yhtymäkohtansa epäinhimillisessä kurjuudessa elävien romanien kanssa, kun tarinassa mainitaan Paul Polanskyn romaneista kertova teos Kosovon mustarastaat (2012), jonka toinen suomentaja Hytönen itse on.

Teoksen nimi Luumun polte on tuskin sekään täysin vailla kaksoismerkitystä. Sen verran värikkäästi tätä Serbian lempihedelmää kuvataan muun muassa ”hiljaisen erotiikan mauksi”.

 

Srđanin ja Zoranan kiihkeää kanssakäymistä voi tulkita paitsi Jugoslavian hajoamissotien runtelemien kulttuurien epäsuhtaisina kohtaamisina, myös sukupuolten välisinä mittelöinä. Kehässä, kentällä ja tatamilla toisistaan mittaa ottavat voimakkuuttaan ja miehisyyttään korostamaton Srđan, jonka käsitys naisesta on perinteinen, sekä Zorana, joka ei ole säikky, vaan suorapuheinen ja räiskyvän tunteellinen.

Me olimme Bosnia ja Serbitasavalta, toinen toisensa sisällä ja silti niin kaukana toisistamme.”

 

Bosniakin maalaamassa muotokuvassa myös piirteetön serbi alkaa saada ominaisuuksia: ”Zorana tunsi sormiensa läpi miehen paperilla. Sen hauraus oli muuttunut karkeammaksi ja sormenpäissä tuntui kovalta. Se miellytti häntä. Tuntui kuin hän olisi saanut miehessä jotain aikaan.”

 

Teoksessa erotiikka rinnastuu sotaan ja taiteeseen – ”kaiken läpäisevään kuolemanpelkoon”. Intohimon poltetta kuvataan onnistuneesti ja huumorilla, estottomasti metaforia viljellen. Kyse ei kuitenkaan ole karnevalismista, vaan taustalla tuntuu kulkevan melko vakava pohjavire, jonka vallassa tehdään tämänkaltaisia surumielisiä havaintoja:

Harvat asiat elämässämme ovat niin kokonaisvaltaisia kuin lähimmäisen kaipuu. Ja harvoissa asioissa me epäonnistumme niin järkyttävillä tavoilla.”

 

 

Heidi Heinonen