Heidi Heinonen


Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019

Julkaistu Kaltiossa 1/2019

 

 

 

Nainen kehossa ja kielessä

 

 

Rovaniemeltä kotoisin olevan helsinkiläisen Johanna Laitilan esikoisromaanin kannessa on verellä tahrittu kuningaslilja, lilium regale. Teos on nimeä, kansikuvaa ja tarinaa myöten hyvin kiinteästi sidottu vertauksiin, jotka ammentavat naiseuteen liitetyistä kuvista. Tarinan ympärille kietoutuvat ruumiillisuuden, kielen, myyttien, aistillisuuden, vallan ja rakkauden teemat.

 

Naisten kautta kuvatut, sota-aikoihin juurensa ulottavat sukupolvikertomukset ovat saaneet viime aikoina monia muotoja kaunokirjallisuudessa. Tammikuussa on ilmestynyt kaksi esikoisromaania, tämä ja Katja Kärjen Jumalan huone, joissa yhteistä on ylisukupolvinen sotatrauma, joka tekee miehistä väkivaltaisia naisia satuttavia ihmisraunioita. Molemmissa toistuu kuva saunaan tunkeutuvasta sukulaismiehestä, joka ahdistelee naispäähenkilöä.

 

Laitilan romaanissa naisen alistettua asemaa tarkastellaan kielen kautta. Else joutuu äitinsä ja mummonsa kanssa pakenemaan Lapin sotaa Tornionjokilaaksosta evakkoon Ruotsiin. Äiti kadottaa kielensä masennuksen myötä, Else etsiessään yhteistä kieltä uuden ystävänsä, ruotsia puhuvan Ingan kanssa.
 

Kieltä ja sen vierautta voi lähestyä feministis-psykoanalyyttisesta näkökulmasta. Lapsen kehityksessä kieltä edeltää symbioottinen, esikielellinen vaihe. Joidenkin feministiteoreetikkojen, kuten Hélène Cixious'n, Luce Irigarayn ja Julia Kristevan mukaan miehistä maailmankuvaa ilmentävä kieli tekee naisesta ja naisen kehosta itselleenkin vieraan. Naiskirjoituksella viitataan lähellä ruumista ja tunnetta olevaan kielenkäyttöön, jolla haastetaan miehisen kielen tapa hahmottaa maailmaa.

 

Romaani alkaa nykyajasta, jossa kontaktinsa ulkomaailmaan kadottanutta, sairasta Elseä hoitaa hänen tyttärensä Elisa. Kerrostalohuoneistoon eristäytyneen naiskaksikon puhumattomuutta korostaa hiljaisuudessa erottuvien, ruumiillisten äänten kuvailu. Iho litisee, kärpänen surisee, hengityksen vuorottelua kuvataan ”kaksiääniseksi kehtolauluksi, ro ro barnet ro ro ro ro”.

Yhdessä he olivat kääntäneet selkänsä kielen sotkuiselle ryteikölle, tai se heille. Lopulta kehosta tuli sanojen hautausmaa, häpeän rehevä kasvimaa. Oli opeteltava toisenlainen kieli, sillä vanha oli mennyt kesken, valunut reisien välistä elottomana hyytelönä.”

 

Elsen moninkertaisesti marginalisoitu ihmisyys – naiseus, köyhyys, maahanmuuttajuus, homoseksuaalinen halu – on tehnyt tyttärestäkin juurettoman muukalaisen, jolla ei ole omaa kieltä.

Voimakkailla kuvilla kielelle ja juurille annetaan muutaman kappaleen sisällä kaksi, toisistaan ahnaasti ammentavaa merkitystä:

Kieli hakeutui väkisin hampaan jättämään koloon, josta juuret retkottivat irrallaan. - - Suomea äiti ei koskaan ollut halunnut opettaa heille ja hän oli kieltänyt isääkin opettamasta. - - Ihon tavoin tuntui kieli, äidinkieli, elimeltä, näkyvältä ja kaiken peittävältä.”

 

Romaanissa Elsen rakkaudet, ensin evakossa kirjallisuuden keskellä elävään Ingaan ja myöhemmin Tornionjokilaaksossa piikana isäntäperheen rouvaan, Irinaan, on molemmat kuvattu symbioosin kaltaisena tilana.

Ingan kanssa Else sai olla hetken ilman kieltä, kellua sanojen hakkuuaukealla kuin lapsivedessä. - - Kun keho lauloi, oli kieli hiljaa.”

 

Toisin kuin Elsen ja Ingan välillä, Elsen ja Irinan rakkautta määrittää vahvasti valta. Piikana Else yrittää murteensa lisäksi vaientaa myös rahvaaksi kokeman ruumiinsa, mutta kehon toiminnoille on työlästä opettaa käytöstapoja:

Nenä pihisi ja keuhkot kauhoivat kaksin käsin ilmaa, nivelet natisivat hänen allaan ja vatsa naukui kuin huomionkipeä kissa.”

 

Myös masennusta lähestytään kielellisenä kokemuksena. Else tunnistaa rintamalta tulleesta kirjeestä, että isä on särkynyt – ”Sanat olivat pettäneet isän, Else ajatteli”. Kun isä surmaa itsensä, Elsen äiti uppoaa syvään masennukseen. Elselle äiti näyttäytyy ruumiinsa ja kielensä kadottaneena:

Tämä valahti polvilleen ja huljahteli lattialla valuvana nesteenä kuin tonkasta kaatunut maito. En en en en en en en en en en en en en en en en, äiti hoki, kun Else nappasi tämän syliinsä.”

 

Lilium regalen kerronta on kauniin alkuvoimaista, älykästä ja uusia kuvia suorastaan tulvivaa.

Alussa liiankin korostuneena teemana kulkeva kielellisyys painuu loppupuolella taka-alalle, kun tilan valtaa häkellyttävän intiimi ruumiillisuuden kuvaus. Tämän vastinparin maltillisempi vuorottelu olisi mielestäni tehnyt kokonaisuudesta tasapainoisemman.

 

 

Heidi Heinonen