Kritiikki Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. WSOY 2024.
Julkaistu Kalevassa 14.3.2024
Oman kokemuksen salassapitovelvoite
Irene Kajon omakohtaisena harhaanjohtavasti markkinoitu esikoisteos on kuvaus seksuaalisesta hyväksikäyttö- ja väkivaltatapauksesta, jonka todisteet tuomitaan riittämättömiksi.
Yleensä kokemusten katsotaan kasvattavan. Jopa siinä määrin, että alalle voi työllistyä, kokemusasiantuntijaksi. Kokemus on kuitenkin aina pohjimmiltaan henkilökohtainen: muut saman tilanteen jakaneet ovat voineet kokea sen hyvin eri tavalla.
Esitystaiteen tekijän ja teatteripedagogin Irene Kajon (s. 1979) esikoisromaani Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on kertomus siitä, miten kokemus seksuaalisesta hyväksikäytöstä taidemaailmassa kääntyy uhria vastaan, todisteeksi tämän epätasapainosta ja hankaluudesta.
Lopun dokumenttiluettelo havainnollistaa, miten käy sellaiselle kokemukselle, jonka todisteet katsotaan riittämättömiksi: siitä puhuminen kielletään. On vain sana sanaa vastaan ja myös toisella osapuolella oikeus kunniaan ja yksityisyyteen.
Yle Areenan Luomiskertomus-podcastissa (10.2.2024) Irene Kajo paitsi myöntää, ettei hyväksikäyttökokemus ole kirjan kansiliepeen lupauksesta huolimatta omakohtainen, myös kertoo olevansa kiinnostunut eettisistä kysymyksistä.
Harhaanjohtava esittelyteksti saa pohtimaan fiktion vastaanottajan eettisiä oikeuksia. On täysin eri asia lukea teosta omaelämäkerrallisena kuin tutkimuksen kautta kertyneen tiedon tarinallisena esityksenä.
Ironisesti tuntee lukijana osallistuneensa johonkin, jonka sovitusta poiketaan. Tulee huijattu olo.
Tarinan minäkertoja työskentelee Teatterikorkeakoulussa opettajana ihan niin kuin Kajo itsekin. Kertoja saa työryhmineen apurahan ”Rajaton ruumis, rajattu maailma” -projektiin, jossa harjoitusten kautta tutkitaan rajojen ylittämistä. Mukaan pyydetään karismaattinen H, jolla on aiheeseen liittyvää asiantuntemusta.
Pian tapaamiset muuttuvat oudoiksi toteutuksiksi, joihin kertoja myöhemmin kokee ajautuneensa manipuloinnin ja sovitusta poikkeamisen seurauksena.
Kaiken aikaa pornografisten harjoitteiden tuolla puolen on minäkertojan korostetun tavanomaiseksi kuvattu lapsiperhearki. Perheessä elämä kliseisesti rullaa turvallisten rutiinien radalla, vaikka sen jäsenet tuntuvat henkisesti olevan valovuosien päässä toisistaan.
Sen sijaan Teatterikorkeakoulu on jojoilua eksentristen roolien ja meikittömänä verkkareissa haahuilun – esitysten ja niiden välitilojen – ääripäissä. Poliisin Karhuryhmän psykologin resilienteiksi todentamat poikkeusyksilöt edustavat sitä, mitä me muut, lauantaisaunova markettikansa kutsumme rajojen ylittämiseksi: harvassa työpaikkaruokalassa voi vetäytyä pöydän alle mietiskelemään tonttulakki päässä – paitsi ehkä pikkujouluissa.
Seksuaalisen väkivallan seurauksia teos käsittelee uskottavasti ja myös uhriksi asemoituvaa minäkertojaa säästelemättä.
Lakinainen opastaa: ”[K]ukaan tekijä ei myönnä mitään, koskaan, anteeksipyyntöä on turha odottaa, sitä et koskaan saa.” Asiat, jotka ajavat uhrin terapiaan ja sairauslomalle, eivät vaivaa sellaisia, joilla ei ole omaatuntoa.
Alentunut työkyky vaikuttaa myös talouteen ja sitä kautta seuraavaan sukupolveen, uhrin lapsiin.
Myös parisuhde on eron partaalla: traumatisoitunut vatvoo kokemustaan lakkaamatta, mikä kuormittaa kaikkia ihmissuhteita. Kun oma kokemus kyseenalaistetaan epätotena, se nyrjäyttää koko todellisuudentajun sijoiltaan ja saa epäilemään omaa mielenterveyttä.
Kerronnan pelkistetty, raportoiva tyyli sopii aiheen käsittelyyn hyvin. Se havainnollistaa kokemusta, jota ei muille ole olemassa ja josta julkisesti puhuminen tuhoaisi uhrin.
Plussaa: Irene Kajo kuvaa uskottavasti sitä, millaista vahinkoa luvaton kajoaminen toisen intiimiin uhrilleen aiheuttaa ja myös sitä, kuinka vaikea ”sana sanaa vastaan” -tilanteissa on todentaa oma kokemus.
Miinusta: Yle Areenan haastattelussa Irene Kajo myöntää, ettei teos ole omaelämäkerrallinen, vaan hän vain perehtymisen kautta tietää aiheesta tarpeeksi voidakseen kirjoittaa siitä. Teoksen kansiliepeen lupaus omakohtaisuudesta on tässä mielessä harhaanjohtava markkinointitemppu, joka saa miettimään fiktion vastaanottajan eettisiä oikeuksia.
Heidi Heinonen