Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma. Otava 2016
Julkaistu Kalevassa 8.9.2016
Vapaan Euroopan ikäinen näyttelijä sovittaa identiteettejä
Riikka Pulkkisen romaanissa paras mahdollinen maailma sijoittuu Berliinin muurin murtumisen ja kaksoistornien sortumisen väliseen aikakauteen. Se on Theo-isän ja Aurelia-tyttären leikki, jossa saa sotkea ja riehua, kunnes oivalletaan, millaisia sääntöjä noudattamalla yhdessä on mukavampaa.
Aikuisena näyttelijänä Aurelia markkinoi itseään samanikäisenä kuin vapaa Eurooppa. Joachim on ohjaaja, joka pyrkii taiteessaan lavastamaan hetken ennen henkilökohtaista traumaansa. Kaipuussa ehjään Aurelia on väline, jolla Joachim tavoittelee kuolleen sisarensa muistoa.
Aurelia on luontainen näyttelijä, joka sovittaa identiteettejä kuin vaatteita ylleen. Sisin lavastetaan ulkoisella; tyyli kertoo seksuaalisuudesta enemmän kuin sukupuoli.
Salaa Aurelia on oikeasti kaksi. Lapsena lohduksi keksitty mielikuvitusystävä Veronika kulkee kaikkialla mukana. Nimi Veronika ja aiheena selittämätön yhteys kahden ihmisen välillä tuo mieleen Krzysztof Kiéslowskin elokuvan Veronikan kaksoiselämä (1991).
Aurelian perheenjäsenten väliset etäisyydet määrittyvät fyysistä enemmän henkisen kautta. Aurelia ei vastaa äidin yhteydenottoyrityksiin, isään yhteys on kadonnut aivohalvauksen seurauksena.
Henkilöiden elämää halkovat historialliset mullistukset. Tätä kuohuntaa vasten pohditaan, mikä synnyttää yksilön, mikä on identiteetti, sukupuoli, rooli, leikki, näytelmä, todellisuus ja miten muuri murretaan.
Tämä tapahtuu ennen kaikkea Joachimin kunnianhimoisen mutta omaan epämääräisyyteensä luhistuvan näytelmä-aihion kautta. Miten lavastaa kollektiivinen tajunta, johon tietty historiallinen hetki heijastuu? Toisin kuin fiktiossa, todellisuudessa käänteentekeviä hetkiä ei ole merkitty (”taivas ei mene pilveen, ukkonen ei jyrise”).
Jos Joachim lähestyy murroksia yksilöiden näkökulmasta, Aurelian isä pyrkii ymmärtämään niitä yleisen ja ideologian kautta. Totuus ei kuitenkaan ole yhtä kuin toden kaltainen: todellisia tunteita voi näytellä ja todellisuutta tuottaa puheella.
Vaikka identiteetti näyttäytyy hetkellisenä ja keksittynä, toisessa on jotain sellaista pysyvää, jota kohti kaipaava kurkottaa. Teoksessa tällainen on hyvin kuvailtu tiettyinä eleinä, joihin toisen ainutkertaisuus tiivistyy.
Kuvatessaan Aurelian vanhempien rakkaustarinaa Pulkkinen osoittaa olevansa suurten tunteiden kuvaamisen mestari. Uhmakkaasti arjesta tehdään ylevää melodramaattisen mahdin pontimesta. Aurelian isä kutsuu sellaista alttiutta ”korkeimman nuotin” tavoitteluksi:
”Mikä estää käymästä patetiaa päin, ylevää päin, juhlimasta niitä, juhlimasta puhdasta tunnetta, jotta tässä matelemisessa olisi edes hetken ajaksi tiristettävissä esiin jonkinlainen merkitys?”
Teoksessa epäuskottavatkin käänteet punoutuvat luontevaksi osaksi vaikuttavaa kertomusta. Yksityiset murtumiset ja sortumiset kulkevat ideologisten rinnalla, vaikka niiden synnyttämät teemat – valheen verho, identiteetin näytöksellisyys, elämän teatteri – eivät lopulta täysin kohtaa yleistä tasoa.
Pulkkinen kieltäytyy rohkeasti ironiasta ja tavoittelee häpeämättä ”korkeinta nuottia”. Hyvä niin.
Heidi Heinonen