Nina Wähä: Babetta. Suom. Sanna Manninen. WSOY 2023
Julkaistu Kalevassa 6.9.2023
Paistattelua bestiksen hehkussa
Tunnetussa värssyssä ystävyys on kallein aarre eikä sammu milloinkaan. Helposti himmetä kuitenkin saattaa, kuten ruotsalaisen kirjailijan Nina Wähän Babetta osoittaa. Tai jos siinä ystävyys esitetäänkin kaiken kestävänä, vähintään totuus hämärtyy.
Babetta on kertomus kahdesta ystävästä, joista Lou saavuttaa aseman maailmankuuluna näyttelijänä, kun taas Katja joutuu hautaamaan näyttelijänhaaveensa ja tyytymään rooliin pelkkänä valkokangastähden statistina. Kun Lou soittaa, Katja on valmiina.
Tarinan näkökulman kuitenkin omistaa Katja, jolla on valta päättää, kuinka tuomitsevasta vinkkelistä monimutkaisia totuuksia tarkastellaan. Ja Lou on ihmeellinen. Kun Lou syttyy, on kuin hänen sisällään palaisi valo, jonka taianomainen hehku nitistää kaiken tavanomaisen.
Lou kutsuu Katjan huvilalle Etelä-Ranskaan, jossa asuu yhdessä kuuluisan kuvaajamiehensä kanssa. Katja kuvailee Renaudia näin:
”Kukaan ei reagoinut siihen, että Renaud oli kaksi kertaa vanhempi kuin Lou. - - Oletan että Renaud on rakastunut Louhun. Niinhän kaikki ovat. Niinhän kaikille käy. Ja rakastuminen kuuluu Loun taktiikkaan. - - Kaikki ihmiset käyttävät toisiaan, kuka milläkin tavalla. Loun kauppatavara on seksi.”
Puhuuko edellä tilannetta objektiivisesti tarkasteleva vilpitön ystävä vai ilkeä ja kateellinen kieroilija – tai ehkä vähän molemmat? Lukija ei saa siihen selvää vastausta, mutta loppu ”director’s cutin” vaihtoehtoisine versioineen vihjaa, millaisesta asetelmasta käsin Katja ehkä mieluiten tarkastelisi asioita.
Ennen vaihtoehtoista niin kutsuttua ohjaajan versiota ystävyys ehtii ottaa outojakin kierroksia: Katja ja Renaud lähestyvät toisiaan tilanteeseen nähden epäsopivalla tavalla ja ympärivuorokautinen palvelija Ermelinda osoittautuu joksikin muuksi kuin Katja on olettanut. Näistä varsinkin jälkimmäinen on käänne, joka tekee lopusta saippuaoopperamaisen. Se voi olla tarkoituksellistakin, koska elokuvallisuutta alleviivataan niin monin tavoin. Itseäni kuitenkin häiritsi jyrkkä muutos taitavasti rakennetusta pinnan alla väreilevästä jännitteestä epäuskottaviin dramaattisiin paljastuksiin.
Katja on ehkä Loun hohteessa ikuinen sivuhenkilö mutta tapahtumien kertojana tarina on hänen ohjaamansa. Elokuvallisuuden tavoittelua alleviivataan tarinaa halkovan elokuvan, Babettan juonikuvauksella, joka sekin on Katjan tulkintaa. Babetta teki aikoinaan Lousta kuuluisan ja sen kautta tarkastellaan teoksen keskeisiä teemoja, kuten samaistumisen ja syrjäyttämisen suhdetta sekä kuvitelmien ja toteutumattomien minuuksien vaikutusta todellisuuteen.
Vähitellen Katja ujuttaa todellisuuden eteen valkokankaan, joka tarjoaa tulkinnan, jonka mukaan koko Loun elämä on yhtä pitkää näytelmää. Kaikki on teeskenneltyä: rakkaus, ylellisyys, onni ja ikinuoruus.
Katja kertoo, kuinka onnekas ja rakastettu hänen ystävänsä on mutta kuiskaa väliin myös huomionsa tämän syvenevästä otsarypystä, huvilan klaustrofobisesta tunnelmasta ja irstaasta Renaudista, joka Katjan itsensä mukaan viettelee hänet. Katjan kateus oireilee kerronnassa niin pisteliäinä havaintoina kuin itsensä vähättelynäkin.
Näkökulma on Katjan mutta silti avoimeksi jää, kuka käyttää hyväksi ja ketä ja kuinka aitoa naisten välinen ystävyys on. Tarina on ehkä yhteinen mutta versio aina kertojansa.
Heidi Heinonen