Heidi Heinonen


Satu Taskinen: Katedraali. Teos 2014

Julkaistu Kalevassa 24.11.2014

 

 

 

Ihminen vertautuu katedraaliin

 

 

Ajattelen näin: Pyhän Stephanin kirkon ensimmäinen rakennusmestari aloitti rakentamisen aavistaen, ettei sellaisen mittakaavan rakennus ehkä valmistuisi hänen elinaikanaan. - - Ylimitoitetun kirkon suunnitteleminen ja rakentamisen aloittaminen tekivät hänet onnelliseksi.”

Esikoisteoksellaan Täydellinen paisti (2011) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Satu Taskinen on nimennyt toisen romaaninsa kotikaupunkinsa Wienin katedraalin, Stephansdomin, mukaan.

Tämä loistelias rakennus vertautuu ihmiselämään, jota tapaamme kuvailla sanoilla ”korvaamaton” ja ”mittaamattoman arvokas”. Katedraali kysyy, mitä tällä tarkoitamme. Mikä on ihmisarvoista elämää? Mihin elämän arvo siirtyy, kun ihminen kuolee?

 

Teos alkaa prologilla, joka on allegorisessa suhteessa koko muuhun kertomukseen. Siinä auto on suistunut tietyömään monttuun. Prologista siirrytään Tean sisäiseen monologiin, josta on luettavissa yhden ihmisen henkinen suistuminen.

Kertomuksen aika on kaksi päivää, jotka sisältävät hyvin vähän konkreettisia tapahtumia.

 

Selviää seuraavaa: Tean pikkusisko Kerstin on kuollut harvinaiseen geneettiseen sairauteen vain 37-vuotiaana. Hautajaisiin saapuvat Tean äiti Ilse sekä sisarukset Bea ja Leo, Tean poika Mark ja entinen mies Simon.

Isä on kuollut, mutta Kerstinin kuolemaa on mahdoton hyväksyä, koska järjestys on väärä. Tämä välittyy toistuvasti Tean pakko-oireista häiriötä muistuttavassa ajattelussa. Tea haaveilee myös toistuvasti ajasta, kun Kerstin oli vasta syntymässä – ajasta ennen suistumista.

Siinä missä muut yleensä takertuvat tarkoituksen sattumaan tuoviin maailmanselityksiin, Tea hallitsee satunnaisuuden ja kontrollin menettämisen pelkoaan hamstraamalla.

 

Tea takertuu Kerstinin esineisiin, koska ei luota mieleensä. Esineeseen säilötty muisto tekee Kerstinistä iänkaikkisen.

Muukin perhe oireilee. Leo on sattumaa palvova uhkapeliriippuvainen. Bea hukuttaa orastavan ahdistuksen arjen rituaaleihin, joita suorittamalla elämästä syntyy säännönmukainen kuvio, jonka poikkeavuudet paljastuvat ehkä vasta etäisyyksien päästä:

[M]aalaus hämähäkin tekemästä verkosta, joka läheltä näytti melko tavalliselta, mutta kun otti joitakin askeleita taaksepäin, alkoi erottaa sen symmetriassa virheitä, aivan kuin hämähäkki olisi ollut sokea, tai jotenkin hullu.”

 

Ihmisen vertautuminen katedraaliin näkyy teoksessa myös intertekstuaalisina viittauksina Raamatun kertomuksiin. Kirjan kansien katumukseen viittaava liturginen väri on tuskin sattuma sekään.

Syyllisyyteen kasvatettua Teaa kalvaa Kerstinin kuolema, joka ei ollut luonnollinen. Tea onkin sisaruksista se, jonka katedraali, unelmista muovailtu pilvilinna, on musertunut toisten arvostelun ja tuomion alle.

Syyllisyydelle on myös universaalia tilausta. Teoksessa toistuu ajatus luonnon tuhoutumisesta, johon ihminen on syyllinen. Uutta ihmistä ei pidetä enää siunauksena, vaan ympäristökatastrofina.

 

Aivan kuten edellisessä teoksessa, tässäkin kertojan tyyneyden särkevät hysteeriset piirteet voimistuvat loppua kohden. Taskinen kirjoittaa ihmismielen valokopion kaoottisine ajatuksineen, vaivoin hallittavine pelkoineen ja huterine maailmanselityksineen.

Sisäistä monologia peilaava tajunnanvirtatekniikka sekä keskittyminen mieleen ja tunteisiin tekevät Katedraalista modernin proosan loisteliaan perillisen.

Vertauskuvallisesti nimetyt kappaleet (”Tasapainolla tarkoitetaan mekaanisen systeemin tilaa, jossa mikään osa ei liiku”) tuovat kaivattua ilmaa muuten niin tiiviin kerronnan lomaan.

 

 

 

Heidi Heinonen