Heidi Heinonen


Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin. Otava 2018

Julkaistu Kalevassa 30.4.2018

 

 

Aina samoja vanhoja naurun kohteita

 

 

Koomikko-näyttelijä Anna Rimpelän esikoisteoksessa kahdeksankymppinen Aino Ritari päihtyy omista ennakkoluuloistaan kuin don Quijote ritariromaaneista. Huumorin juuret ovat samat: ne juontavat harhan ja todellisuuden ristiriitaan.

Rollaattorilla mereen lasketteleva ritarimummo ei ole ainoa hahmo. Naapuriin muuttaa eläköitynyt verovirkailija Seppo Miekk'oja, jonka säntillisyys on yhtä selvää kuin mummon sitkeys.

Ei tarvitse peruuttaa kuin viime kesään, niin kotimaisessa huumorikirjallisuudessa – Laura Lehtolan Takapenkissä – esiintyivät täsmälleen samat sketsihahmot.

 

Ainon ja Sepon yhteisenä intohimona on yksitoikkoisen arjen mahdollisimman moitteeton suoritus. Suurin osa heidän päivästään tuntuukin vierähtävän erilaisia arjen toimintoja koskevien uhkakuvien äärellä.

Kuvitelmissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun toinen on taipuvainen ennakkoluulojen ruokkimiin väärinkäsityksiin ja toinen vainoharhoihin.

Huimaavan horjuviin ajatusrakennelmiin Ainon sysää Lähetysyhdistyksen kirje, jossa esiintyvän senegalilaisen pojan hän kuvittelee saavansa lahjoitussummalla aviomiehekseen.

Ainon värikkäät ennakkoluulot synnyttävät absurdeja tilanteita. Häitä suunnitellaan ja neuvolaan soitellaan, vaikka koko romanssi on pelkästään todellisuudesta eksyneen Ritarin päässä.

Seppo salaliittoteoreetikkona jää sivuun, kun Ainon harhat yltyvät. Vastaanottokeskukseen vapaaehtoistyöntekijäksi pestautuva Miekk'oja alkaa vaikuttaa tarinan järki-ihmiseltä.

 

Humoristinen dialogi ammentaa ohipuhumisesta: ennen puhuttiin aidasta ja aidanseipäästä, nyt säästä ja seksistä.

Vanhoilta vitseiltäkään ei säästytä. Naapureiden moikkailutahti ja escortin ymmärtäminen autoksi ovat vähintään kertaalleen naurettuja juttuja.

Tässä kuitenkaan ei oikein missään vaiheessa kunnolla naurata. Kohde on aivan liian helppo ja vaaraton. Vaikka huumori kirjallisuuden genrenä on lämpimämpää ja yhteisöllisempää kuin pisteliäs satiiri, naurun kohde kyllä paljastaa, ketä kutsutaan yleisöön.

Kerronta on sujuvaa, kieli nasevaa ja käänteet absurdiudessaan kekseliäitäkin. Riskinottoa ja omaperäisyyttä olisi vain kaivannut sinne, mistä naurua ammennetaan.

 

 

Heidi Heinonen