Heidi Heinonen


Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (The Sorrows of an American). Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2008

Julkaistu Kalevassa 26.10.2008

 

 

 

Amerikkalaisen unelman raunioilla soi elegia

 
 
 

Norjalaistaustaisen kirjailijan, kirjallisuustieteen tohtorin ja taidekriitikon Siri Hustvedtin edellinen romaani Kaikki mitä rakastin (suom. 2007) keräsi kiitosta niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin. Kirjailija ei petä yleisöään tässä uusimmassakaan: myös Amerikkalaisessa elegiassa äly yhdistyy tunteisiin tavalla, joka väistää taidokkaasti sentimentaalisuuden. Lieneekö strategiana moiseen kertojaäänen auktoriteetin tuottaminen miessukupuolen ja psykiatrin suoman sosiaalisen statuksen avulla?

 

Kertomus lähtee kutoutumaan tilanteesta, jossa kertoja-Erik ja hänen sisarensa Inga järjestävät isänsä papereita tämän kuoltua. Kirjeissä, muistiinpanoissa ja muistelmissa on paljon tuttua: ne peilaavat sitä hyvän, herkän ja pikkutarkan miehen kuvaa, jonka sisarukset ovat isästään aiemmin saaneet. Sitten löytyy kirje, jonka sisältö ei sovi tuohon tuttuuteen. Isän elämäntarina kätkee sisälleen salaisuuden, joka uhkaa särkeä koko kuvan.

Myös sisarusten omat elämät ovat käymistilassa. Ingan minäkuvaan säröjä sohii paljastukset hänen edesmenneestä kirjailijamiehestään. Erikin pirtaa taas kirjavoittavat ne eksoottiset loimet, joita vuokralaiseksi asettunut jamaikatar tyttärineen hänen arkeensa pujottaa. Outous sekä kiehtoo että pelottaa Erikiä. Jamaikatar vetää hänet keskelle peliä, jossa taiteen ja hulluuden välinen raja tuntuu kulkevan tulkitsijan kautta: kuten Erik itse pohtii, ”havainto itsessään on yksi hallusinaation muoto.”

 

Tärkeänä teemana teoksessa on elämää ja muistia jäsentävien tarinoiden muotoutuminen ja erityisesti trauman paikka niissä. Psykoanalyysin asiantuntijana Erik tietää, että ”trauma ei ole osa tarinaa; se on tarinan ulkopuolella. Me kieltäydymme hyväksymästä sitä tarinamme osaksi”.

Koska keskeisenä tapahtumamiljöönä on lähimenneisyyden New York, niveltyy WTC-iskut väistämättä osaksi kertomusta. Jossain mielessä teoksen yksilö jopa toimii vertauskuvana, metonymiana, koko kansalle – mistä vihjaa jo romaanin suomenkielinen nimikin.

Kuten teoksen yksilöiden, myös koko kansan kollektiivinen kauhukuva tuntuu olevan hallinnan menettämisen pelko, joka johtuu ulkopuolelta huokuvasta määrittelemättömästä uhasta. Salaa valokuvaaminen ja kulissit hajalle repivä, ulkopuolisen paljastama salaisuus ovat myös muussa fiktiossa toistuvia motiiveja äärimmäisille reaktioille.

Kirjoittautuuko teoksessa julki kansakunnan yhteinen pelko siitä, ettei suuri sulatusuuni pystykään kaikkeen? Coca-colan makea amerikkalainen unelma on myös teoksen maailmassa pahasti säröillä iskujen aiheuttamasta traumasta, joka vasta etsii tapahtumia selittävää tarinaansa. Tuota kaoottista maailmaa tuntuu jäsentävän vain Ingan tyttären runot, jotka ovat kieli kaaoksen ja kulttuurin välillä. Toisenlaista tapaa reagoida kaaokseen esittelee Erikin potilas, ”Herra T.”, jonka mielessä on puhjennut sanojen ja äänten sekasorto, skitsofrenia.

 

Amerikkalainen elegia on mukaansatempaava lukukokemus. Kertomus rullaa vaivattomasti eteenpäin kuin Hollywood-elokuva. Viihteellinen pinta kätkee kuitenkin alleen myös sivupoluille ja sukelteluun houkuttelevia teemoja ja yksityiskohtia. Taidekriitikkona kirjailija kirjoittaa kiehtovan asiantuntevasti taiteesta ja sen vastaanotosta. Jälkisanat paljastavat myös laajan perehtyneisyyden psykiatriaan ja psykoanalyysiin, mikä kuuluukin teoksen kertojaäänessä. Tämä elegia jää soimaan mieleen vielä senkin jälkeen, kun kansi on jo kiinni ja soittorasia hiljaa hyllyllä.