Heidi Heinonen


Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Suomentanut Kirsti Era. Into 2014

Julkaistu Kalevassa 1.9.2014

 

 

 

Suru näivettää absurdin naurun

 

 

Odotukset ohjaavat tulkintaa. Kun takakansitekstissä puhutaan burleskista komediasta ja alkutekstissä ”verenimijäkääpiöstä”, odotushorisonttiini astelee groteskeja hahmoja, joiden karnevalistinen kuvaus lupaa naurua.

Jo ensimmäiset kappaleet mylläävät mielenmaiseman. Kerronta on yllättävän realistista ja burleskia on lähinnä henkilöhahmojen puhe. Dialogeissa näkyykin kirjailijan teatteritausta.

Haudatkaa minut jalkalistan taakse on ohjaaja-käsikirjoittaja Pavel Sanajevin jo vuonna 2003 venäjänkielisenä alkuteoksena ilmestynyt esikoisromaani.

 

Teos on neuvostoaikaan sijoittuva kertomus toista luokkaa käyvästä, alati sairastelevasta Saša Saveljevista. Saša asuu isovanhempiensa luona, koska on mummon sanoin äitinsä hylkäämä.

Tarinan edetessä ja näkökulmien vaihdellessa toden ja valheen rajoja piirretään kuitenkin jatkuvasti uudelleen ja oikeastaan vasta loppu paljastaa niiden todellisen sijainnin.

 

Nuorena näyttelijähaaveet hautaamaan pakotettu mummo toteuttaa absurdeja ohjelmanumeroitaan arjessa. Mummon ilkeys ja ylihuolehtivaisuus ovat seurausta katkeroittaneista pettymyksistä ja menetyksenpelosta, joiden syyt vähitellen paljastuvat hänen koomiseen taittuvien marttyyrimonologiensa aikana.

Juuri mummon teatraalinen temperamentti synnyttää burleskia komediaa, kun äärimmäiset tunteet törmäävät pojan ja vaarin arkisiin reaktioihin.

 

Sašan todellisuus on rakentunut mummon groteskin puheen synnyttämistä mielikuvista ja julman pilkan hän on niellyt osaksi itseään: ”Syy on siinä, ettei kaltaiseni paska pysty tekemään mitään yksin ja itse. Äiti on hylännyt moisen paskan, ja paska mätänee koko ajan, ja kylvettäminen voi pahentaa kaikkia sen paskamaisia sairauksia. Näin mummo selitti saippuoidessaan vedestä kohottamaani jalkaa pesusienellä.”

Mustasta huumorista huolimatta Saša on teoksen riipaiseva vire. Hymy hyytyy kun traagisuus syrjäyttää koomisen, ankeus farssin.

 

Mummon ylivallan alle jäänyt vaari on ikään kuin totuuden torvi, joka ystävänsä käymien keskustelujen kautta tuo esille asioiden oikeaa laitaa. Puolueettomuuteen hän on kuitenkin liian inhimillinen: Sašan äidin mieystävän, ”verenimijäkääpiön”, todellinen luonne jää lukijan arvioitavaksi.

Vaikka mummon harjoittama ylenmääräinen pilkka, latistaminen ja mielialanheittelyt kohottavatkin kuvauksen arjesta absurdiin, on viulunkielen kireyteen pingotetuissa perhesuhteissa jotain jokaiselle tuttua mielettömyyttä ja oman itsen kadottamista.

 

Myös muista venäläisistä, varsinkin Fjodor Dostojevskin klassikoista tuttu slaavilaisen surumielisyyden ja äärimmäisten tunteiden ristiveto puhaltaa myös tämän teoksen tunnelmissa.

Absurdi käytös saa selityksensä, ihan niin kuin Dostojevskillakin. Mutta toisin kuin vanhan mestarin seikkaperäinen tapa selittää käytöksen motiivi hienovaraisilla sielunliikahduksilla, tässä järjettömyyden syyt saavat lopulta aika ennalta-arvattavan selityksensä.

Lisäksi näin tiiviissä teoksessa pojan traagisia oloja realistisesti kuvailevat pitkät tekstipätkät näivettävät huumorilta kasvualustan. Suru syö naurua, kunnes hymy on hyytynyt kokonaan.

 

 

Heidi Heinonen