Anna Burns ja tarinan kahle

 

 

Joissain kulttuureissa uskotaan, että kamera varastaa sielun. (Me sivistyneet länsimaalaiset toki tiedämme, että oikeasti sen tekee sosiaalinen media.)

 

Semiootikko Roland Barthes kirjoittaa Valoisassa huoneessa (1980) valokuvauksen vaikutuksesta olemukseemme: ”[H]eti kun tunnen itseäni objektiivin läpi tarkkailtavan, kaikki muuttuu: asetan itseni 'poseerausasentoon', muodostan välittömästi itselleni toisen ruumiin, muutun etukäteen kuvaksi.”

Tarkkailtava siis alkaa näytellä tarkkailtavaa itseään ja todellakin menettää, jos ei muuta, niin ainakin itsetietoisuudesta vapaan olemuksensa.

 

Anna Burnsin Booker-palkittu Maitomies (Suom. Laura Jänisniemi, Docendo 2019) on kertomus siitä, mitä tarkkailu, juoruilu ja seksuaalinen häirintä tekevät kohteelleen. Tapahtumamiljöönä on 1970-luvun Pohjois-Irlanti, sen räjähdysaltis uskonnollispoliittinen tilanne, jossa ahtaat sukupuoliroolit, poliittiset konfliktit ja konformismi määrittävät yksilön mahdollisuuksien rajat.

 

Teoksen henkilöillä ei ole nimiä. On vain kertoja, ”nenä kiinni kirjassa” kulkeva 18-vuotias tyttö, hänen siskonsa (iso-, keski- ja pikkusiskot), ehkä-poikaystävä, tablettityttö ja niin edelleen. Kertojan yhteisössä yksilöllisillä nimillä ei ole niin väliä, kunhan niissä ei ole ”vettentakaisen maan makua”.

 

Päähenkilölle kirjat tarjoavat pakopaikan vallitsevasta ilmapiiristä. Hän lukee 1800-luvun kirjallisuutta, koska ei pidä siitä vuosisadasta, jota elää.

Päähenkilön sulkeutuneisuutta ei katsota hyvällä. Ympäristössä, jossa kukaan ei voi olla valitsematta puolta, pelkkä kadunylitys, nimi tai tuotemerkit riittävät herättämään epäluottamuksen.

On koko ajan tuotettava puhetta, joka pitää yllä oma asemaa yhteisössä. Juoruilu takaa jäsenyyden, joka vaikenevilta evätään.

 

Tajuamatta suojattomuuttaan päähenkilö luopuu valppaudestaan. Silloin ”maitomies” kaartaa pakettiautollaan paikalle ja aloittaa kiusallisen tungettelunsa.

 

Maitomies on naimisissa oleva, keski-ikäinen, kapinallisjoukkoihin kuuluva ”irtautuja”, jolla on valtaa ja faneja. Koska juorut rakentavat sosiaalista todellisuutta, uuden tyttöystävän hankkimiseksi riittää tämän seurassa näyttäytyminen.

Naps, naps, kamerat taltioivat kohtaamiset – jos joku juorukello ei jo sitä tee. Yksityisestä, lavastetustakin, tulee poliittista: valtion joukot kuvaavat naamakirjoihinsa kapinallisten kanssa esiintyvät.

 

Vallitsevaan mielipiteeseen mukautuminen on suuri syy sille, että niin yhteisö kuin päähenkilö itsekin ovat kyvyttömiä tunnistamaan ja todentamaan seksuaalista häirintää, kun mitään fyysistä ei tapahdu.

 

Mitä maitomies itse asiassa oli tehnyt? Minusta kyllä tuntuu, että hän oli tehnyt jotain, että hän aikoi tehdä jotain, että hän valmistautui taktisesti tekemään jotain. Luulen että muutkin alueella asuvat ajattelivat samoin – miksi he muuten olisivat juoruilleet? Mutta hän ei ollut kajonnut minuun fyysisesti. Eikä ollut viime kerralla edes katsonut minua. Eli millä perusteella olisin väittänyt, että hän pyrki kutsumatta seuraani? Sellaista täällä oli. Kaiken piti olla fyysistä, järjellä käsitettävissä, jotta sen voisi ymmärtää.

 

Yhteisön tiukka kontrolli köyhdyttää sisäistä elämää ja vapauttaa vaihtoehtojen vastuusta. Romaanissa tätä kuvaa kohta, jossa ranskankurssin opettaja pyytää oppilaitaan katsomaan auringonlaskua ja kuvaamaan taivaan värejä. Kaikki väittävät, että taivas on sininen – onhan se yleisesti jaettu käsitys asiasta.

 

Minulla oli aavistus siitä, intuitio, vastenmielisyyden tunne joitakin tilanteita ja joitakin ihmisiä kohtaan, mutta en tiennyt, että intuitiolla ja vastenmielisyyden tunteella oli merkitystä, en tiennyt, että minulla oli oikeus olla pitämättä jostakusta, ettei minun ollut pakko sietää ketään, joka tuli lähelle.

 

Kerronnan ajoittain leikkisä ja tahallisen naiivi, etäisesti Monika Fagerholmin tyyliä muistuttava sävy alleviivaa kertojan viattomuutta ja toimii samalla kontrastina sille turmeltuneisuudelle, joka tuhoaa hänen huolettomuutensa.

Leikkisyys myös ohjaa huomion poliittisten konfliktien yksilötasolla ilmeneviin lapsellisuuksiin, järjettömiin kinoihin, jotka kuitenkin saattavat olla alku jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin.

Samoin Maitomiehen manipuloiva jutustelu ja paikalle ”sattuminen” vaikuttavat näennäisen harmittomilta. Päähenkilön tunne-elämälle niillä on kuitenkin tuhoisat seuraukset.

 

Niin se meni. Vainoamista ja saalistusta oli vaikea määritellä, koska se tapahtui pikkuhiljaa. Vähän täällä, vähän tuolla, ehkä, ehkä ei, kenties, en tiedä. Se ilmeni jatkuvana vihjailuna, vertauskuvina, kuvailuna, metaforina. Maitomies saattoi tarkoittaa sitä, mitä arvelin hänen tarkoittavan, mutta saattoi yhtä lailla olla tarkoittamatta yhtään mitään.

 

Tunteeni lakkasivat ilmenemästä. Sitten ne lakkasivat olemasta. Ja nyt tuo tyhjästä ilmaantunut turtumus oli edennyt jo niin pitkälle, että alueen muut asukkaat pitivät minua luoksepääsemättömänä ja aloin itsekin pitää itseäni luoksepääsemättömänä, vaikutti siltä että sisäinen maailmani oli kadonnut.

 

Maitomiehen ahdistelu ja juoruilijoiden tarkkailu muuttavat päähenkilön käytöstä. Ensin hän vaihtaa kävelemisen bussiin. Sitten muuttaa juoksurutiinejaan. Seuraavaksi sepittää totuutta uskottavampia valheita, sortuu järjettömään käytökseen.

Lopulta tarkkailija muuttaa päähenkilön pään sisään: Maitomies on paikalla silloinkin, kun ei fyysisesti ole. Vaikuttaa ajatuksiin, latistaa tunteita, syö sielun.

 

Silloinkin kun menin jonnekin ja tulin pois eikä hän ollut siellä, tuntui kuin hän olisi ollut. Joskus huomasin jonkun alueemme tarkkailijoista ja ajattelin: maitomies on lähettänyt tuon lapsen tarkkailemaan minua. Luultavasti ei ollut, tietenkään. - - Yltyvä epäluuloni melkein kaikkia ja kaikkea kohtaan todisti, että maitomies oli todellakin päässyt ihon alle. Hän oli soluttautunut mieleeni, ja nyt oli selvää, että nuo ensimmäiset kolme kohtaamista eivät olleet olleet sattumaa, niin kuin olin yrittänyt itselleni uskotella.