Julija Iljuha: Minun naiseni. Suom. Maija Harju. Aula & Co 2026

Kritiikki julkaistu Kalevassa 20.1. ja Lapin Kansassa 21.1.2026
 

 

 

Huulet punattuina pommisuojaan

 

Ukrainalaiskirjailija Julija Iljuhan Minun naiseni valittiin vuonna 2024 BBC:n Book of the Year -palkinnon voittajaksi. Kuten teoksessa monet naiset, myös kirjailija itse joutui jättämään Harkovan vuonna 2022 pommitusten vuoksi. Mukaan lähtivät 9-vuotias poika ja kissa, mies jäi kaupunkiin.

 

Minun naiseni kertoo samankaltaisista kokemuksista Venäjän hyökkäyssodan alla. Myös kaikessa petomaisuudessaan viattomat kissat esiintyvät useissa novelleissa.

 

Tarinat ovat lyhyitä, vailla isoja alkukirjaimia ja niistä jokaisen päähenkilö on anonyymi, pelkkä "nainen". Alkusanoissa Iljuha kirjoittaa, etteivät ne kerro erityisesti kenestäkään ja samaan aikaan ne kertovat jokaisesta heistä.

 

Kokoelman ensimmäinen novelli perustuu kirjailijan omaan pelkoon siitä, että kuolisi ilman pikkuhousuja. Tarinan nainen ei uskalla mennä kylpyyn hyökkäyksen pelossa. Kertomus näyttää, millaista on elää arkea, jossa kuoleman mahdollisuus on otettava jatkuvasti huomioon.

 

Tarinat kuvaavat toisinaan jopa tragikoomisesti sijoiltaan nyrjähtäneen arjen absurdiutta. Naiset pyrkivät etsimään lohtua ja kiinnekohtia vanhasta elämästään, meikkaavat vaikka sitten pommisuojaa varten:

"joka arkiaamu hän valitsi huulipunan sävyn kuin aikoisi käyttää punaa koko päivän töissä. ainoa vain, että hänen työpaikkansa pommitettiin helmikuussa, ja nainen juoksi huulet häthätää sutaistuaan kellariin."

 

Kauan musta huumori ei lämmitä tarinoita, joissa päähenkilöiden päällimmäisinä tunteina toistuvat viha ja raivo, mutta voimaa etsitään myös toivosta ja uskosta sekä Jumalasta, magiasta, alkoholista ja jopa joulupukilta.

 

Menetysten kuvaukset ovat hirvittäviä, menevät ihon alle. Yhden poika kuolee räjähdyksessä äitinsä viereen, toinen tunnistaa miehensä joukkohaudasta tutun tatuoinnin perusteella, kolmas menettää ohjusiskussa koko perheensä.

 

Yksi tarinoista kertoo naisesta, jolla on huoliteltu manikyyri, kun sota alkaa: "koko maailma on nähnyt sen."

Tarinan takana on todellinen uhri, Butshassa huhtikuussa 2022 kuollut Iryna Filkina, jonka maahan vaipuneen ruumiin punakyntistä kättä esittävästä kuvasta tuli Ukrainan kärsimysten symboli.

 

Iljuha onnistuu tavoittamaan sodan raakuuden ilman tarvetta kuvata järkyttävimpiä tapahtumia, kuten vankeutta ja raiskauksia. Siitä huolimatta lyhyet tarinat menevät menetysten ja kauhujen lähelle, käyvät loppua kohti väkevämmiksi.

 

Ennen niin Venäjä-myönteisen Harkovan herääminen todellisuuteen välittyy tiiviin kuvan kautta novellissa, joka kertoo työpaikkansa menettäneestä venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajasta:

"kun hänen rappunsa romahti viidennestä ensimmäiseen kerrokseen, nainen oli nukkumassa. venäläisen kulttuurin suuruus hautasi hänet kysymättä, mitä hän ajattelee puškinista tai lermontovista."

 

 

Heidi Heinonen