Iida Aikio: Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra. Kosmos 2026

Kritiikki julkaistu Kalevassa 3.2. ja Lapin Kansassa 7.2.2026

 

 

 

 

Identiteettipeliä netissä ja näyttelyvitriinissä

 

Iida Aikion Muoviaurinko kertoo saamelaisesta seksuaalivähemmistöön kuuluvasta diginatiivista.

 

 

 

Saamelainen Iida Aikio (s. 2001) on lähtöisin Tenojokivarresta ja opiskelee Oulun yliopistossa kirjallisuudentutkimusta. Hänen esikoisteoksensa Muoviaurinko on tarina oman identiteetin etsimisestä ja löytämisestä eri muodoissa muun muassa netistä, kotiseudulta ja yliopiston aulassa saamelaiskäsitöitä esittelevän vitriinin takaa.

 

Netissä anonyymiuden taakse piiloutuva Kaisla rakentaa itseään goSupermodel-palvelua muistuttavassa sosiaalisessa mediassa, jossa käyttäjät voivat vaatettaa kuvitteellista kehoaan sekä arvostella muiden valitsemia tyylejä.

 

Utsjoella hän pyrkii löytämään paikallisen saamelaisen identiteettinsä, vaikka sukujuuret ovat enää ainoa yhteys kotiseudulle, jossa kylä "muistaa" Kaislalle vieraaksi käyneellä kielellä.

 

Opiskeluporukalle hän on eksoottisen Lapin mannekiini, jolta trendikkyyttä enemmän odotetaan vitriinin taakse jähmettynyttä ikiaikaista saamelaisuuden esitystä. Toisaalta sitä vaaditaan myös kotikonnuilla: kunnon saamelaisnainen on aina huolitellusti vaatetettu ja taitaa perinteiset käsityöt.

 

Oman ristivetonsa tähän identiteettileikkiin tuo myös seksuaalivähemmistöön kuuluminen ja sukupolvien maailmankuvalliset erot, joista varsinkin koulutukseen ja työhön liittyviä Aikio kuvaa osuvasti.

 

Isoäiti, áhkku, ei lakkaa ihmettelemästä, kuinka heidän sukuunsa tulisi pian Kaislan opiskelujen myötä ihka oikea maisteri. Melkein samaan hengenvetoon hän kuitenkin vihjaa, että opiskelu ei ole niinkään kiinni kyvyistä kuin mahdollisuudesta.

 

"'Tulet kävelemään suoraa päätä töihin, pääset sisälle minne vain tahdot.' 'Niin', Kaisla sanoo, ei jaksa korjata, etteivät filosofian maisterit kävele suoraa päätä yhtään mihinkään, ettei kukaan vain kävele enää yhtään mihinkään."

 

Teoksessa identiteetin rakentaminen netissä rinnastuu hauskalla tavalla siihen, miten edellinen sukupolvi neuvotteli omaansa halvalla lukolla suljetussa päiväkirjassa.

Siinä missä päiväkirjalla on oma kuvitteellinen vastaanottajansa, jota puhutellaan kuin todellista ihmistä, netissä todellisista ihmisistä tulee kuvitteellinen yleisö.

 

Molemmissa salaisuus on yhteydessä julkistettuun, mutta vain toisessa paikassa tirkistely on sallittua. Päiväkirja on yksityinen; netissä piiloudutaan anonyymiuden taakse.

Vaikka toisen päiväkirjan lukeminen tuntuu Kaislasta väärältä, kantaa se sisällään sellaista historiallista dokumenttia, jonka varaan hän voi ylisukupolvista identiteettiään rakentaa.

 

Muoviauringossa rinnastetaan ja sekoitetaan todellisuutta ja virtuaalimaailmaa sekä ilmauksissa että kerronnallisesti.

Isoisän, áddján, kasetille tallennetun haastattelun ja netin mallipelin sijoittaminen toistensa lomaan synnyttää ironisen kuvan siitä, miten saamelaisidentiteetti rakentuu valtaväestön katseen alla.

"You can use the mannequin as a reference", kuten peli ehdottaa.

 

Diginatiivi päivittää Lapin luontoon liitetyt kliseet: "Hiutaleet laskeutuvat niin tiheinä, että sellaista kohtaa harvoin muualla kuin tietokonepelien tunnelmallisissa pikseleissä."

 

Teos tuo esiin myös kollektiivisten vähemmistökulttuurien varjopuolet, kuten oman ryhmän ylivertaisuuden mytologisoinnin ja ryhmän sisällä tapahtuvan arvon mittailun: huonosti pukeutuvia saamelaisnaisia haukutaan pilkkanimellä, joka tarkoittaa ei-saamelaista.

 

Toisaalta Kaisla pohtii myös, miten paljon binääriset sukupuolet ovat seurausta alkuperäiskansojen kulttuurien kolonisoimisesta.

 

Iida Aikion Muoviaurinko yhdistää taitavasti virtuaalimaailman leikin pelihahmoilla ja alkuperäiskansan pyrinnöt identiteettinsä säilyttämiseksi. Näin romaanin nykysaamelainen kuvaa jäidenlähtöä:

"Kaksi suurta laattaa törmää toisiinsa virrassa, seuraa humahdus, joka tuntuu ruumiissa. Ääni saa ajan glitchaamaan."

 

 

 

Heidi Heinonen