Ella-Maria Nutti: Puiden luo. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2025

Kritiikki julkaistu Kalevassa 17.6. ja 19.6.2025 Lapin Kansassa

 

 

 

Katkennut yhteys omaan kieleen ja kotiseutuun

 

 

 

Saamelaiskirjailija Ella-Maria Nutti (s. 1995) on kotoisin Ruotsin Jällivaarasta ja opiskelee psykologiksi Uumajan yliopistossa. Alun perin ruotsiksi ilmestynyt esikoisromaani Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (2022, suom. 2023) kertoi tyttären ja syöpää sairastavan äidin välejä hiertävästä vaikenemisesta. Puiden luo (2024, suom. 2025) palaa samaan puhumattomuuden ongelmaan, mutta tarkastelee sitä nyt isän ja tyttären suhteen kautta.

 

Pohjoisen kotiseudulle matkannut tytär ja poronhoitajana työskentelevä isä joutuvat kelkkaonnettomuuteen ja hakeutuvat autiotupaan turvaan lumimyrskyltä, joka saartaa heidät tuohon tunnelmallisenakin näyttäytyvään satimeen päiväkausiksi. Ruokaa on vähän, kynttilöitä ei juuri ollenkaan ja polttopuut uhkaavat loppua – kuten tekeminen ja puheenaiheetkin.

 

Kuitenkin kaiken aikaa muuallakin kuin vain kamiinassa kytee. Tytär kärsii kroonistuneista epämääräisistä kivuista, kaipaa hänet jättänyttä exää ja vaalii katkeruuttaan isää kohtaan. Isä ei ole opettanut hänelle kunnolla heidän kansansa kieltä, mikä on katkaissut tyttären yhteyden myös kulttuuriin ja kotiseutuun:

”En tunne sitäkään tunturia, mutta nyökkään silti. Yritän muistella jotain mihin liittää sen, luoda ajatusketjuja jotka voisivat auttaa muistamaan, mutta mieli ei jaksa tehdä yhteistyötä. Maisema kai rankaisee minua, koska en tunne sitä. Sen pitäisi rangaista mieluummin isää.”

 

Kivut ovat psykosomaattisia; silmien rasittuminen johtaa ajatusten katkeamiseen. On kuin kadonnut yhteys äidinkieleen pakottaisi tyttären ruumiin puhumaan kipujen kautta. Ironisena yksityiskohtana mukana kulkee tyttären kallis untuvatakki, jota hän varjelee katastrofinkin keskellä. Murtautuessaan henkihieverissä autiotupaan hän pelkää brändinsä repeytyvän särjetyn ikkunan lasinsiruihin.

 

Luonto ei merkeistä piittaa. Vaikka poromiehet opettelevat ympäröivät tunturit oikeilla nimillään ja sitten niillä, jotka on merkitty karttoihin, tärkeämpää on osata lukea yltyvää tuulta, lumen olomuotoja ja jään alla piilottelevia virtauksia.

Romaanin kerronta on esikoisteoksen tapaan taidokkaan pelkistettyä. Havainnot luonnon liikehdinnästä, niin ympäristön kuin ihmistenkin, ovat hienovireisiä ja oivaltavia. Pyrkimys vierottaa saamelaiset omasta kielestään näyttäytyy sukupolvelta toiselle periytyvänä traumana.

 

 

 

Heidi Heinonen