Jarno Alastalo: Musta laatikko. Tekoälyttömyyden ajan alku. Avain 2026
Kritiikki julkaistu Kalevassa 27.1. ja Lapin Kansassa 29.1.2026
Ajattelua mustan laatikon ulkopuolella
Jarno Alastalo pureutuu yleistajuisessa tietokirjassaan ongelmiin, jotka syntyvät, kun ihminen ulkoistaa ajattelunsa tekoälylle.
Tekno-filosofi, puhuja ja kirjoittaja Jarno Alastalon Musta laatikko – tekoälyttömyyden ajan alku on yleistajuinen tietokirja tekoälystä. Se lähestyy aihetta pragmaattisesta näkökulmasta: mitä hyötyä ja haittaa meille on tekoälystä arjessa?
Kirjaan haastateltujen kirjo on laaja, aina Cambridgen yliopiston tekoäly- ja data-analytiikan professori Neil Lawrencesta 16-vuotiaaseen "Manuun" saakka.
Alastalo on aikaisemmin kirjoittanut nuorten parissa työskenteleville suunnatun tekoälyoppaan, ja nuorten näkökulma tuodaan laajalti esille myös tässä kirjassa. Mielipiteiden ja tutkimustiedon sekoittaminen tekee kuitenkin tekstistä paikoin poukkoilevaa ja toisteista.
Nuorten näkemysten erottaminen omaksi osiokseen olisi mielestäni toiminut paremmin.
Teos on jaettu viiteen "laatikkoon", joista jokainen alkaa teemaa koskevalla lyhyellä mukaelmalla jostain klassikosta, kuten Kalevalasta tai Matrixista. Osa teksteistä on tuotettu yhdessä generatiivisen tekoälyn kanssa.
Teoksen suurin vahvuus on sen yleistajuisessa ja käytännönläheisessä lähestymistavassa: Termien merkityksiä avataan ymmärrettävästi. Tekoälyyn liittyvät mahdollisuudet ja uhat on tuotu esiin arkisissa yhteyksissään, ilman kovin korkealentoisia skenaarioita.
Keinotekoisesti valmistettuja olioita koskevia myyttejä ja tarinoita lähestytään kiinnostavasti: mukana vilahtavat muun muassa Talos, Golem, Frankenstein ja Avaruusseikkailun Hal 9000. Tietoinen oikuttelu ei kuitenkaan ole todellisen tekoälyn ongelma, vaan se, miten ja kenen hyväksi tämä laskutoimitusten ja algoritmien sarja on ohjelmoitu toimimaan.
Musta laatikko voi sulkea sisäänsä niin oppimisen haasteissa oppilasta auttavan "kognitiivisen proteesin" kuin täydelliseksi kuluttajaksi ihmistä manipuloivat algoritmitkin. Mustalla laatikolla viitataan tekoälyjärjestelmien toimintamekanismeihin, joita käyttäjä ei voi varmuudella tuntea. Joskus ne ovat niin läpinäkymättömiä, että jopa niiden suunnittelijoille on haastavaa ymmärtää, miten kone päätyy tiettyihin lopputuloksiin.
Tietoisuuden saavuttamisen sijaan todellinen uhkakuva Alastalon mukaan liittyy siihen, kenen hyödyksi tekoäly toimii, koska se on syvästi sidoksissa omistajansa tavoitteisiin ja motiiveihin. Näkymätöntä valtaa käyttävät lisäksi ne, usein itsekin näkymättömät, ihmisjoukot, jotka valitsevat, minkälaisilla datamassoilla tekoälyä koulutetaan.
Merkittävä ongelma on myös se, että tekoälyjä koulutetaan aineistoilla, jotka sisältävät sekä faktaa että fiktiota. Tekoälyjärjestelmät toistavat datan sisältämiä yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta uhkaavia systemaattisia vääristymiä ja voivat kuljettaa datan kantamat ennakkoluulot ja vallitsevat stereotypiat jopa eri kieliin ja kulttuureihin.
Nykyään tekoälyllä viitataan usein generatiivisen tekoälyn teknologiaan, joka voi tuottaa tekstiä, kuvia ja ääntä oppimansa aineiston pohjalta. Sen sijaan sosiaalisen median syötettä muokkaavat mekanismit eivät ole mikään uusi juttu: sovellusten algoritmit ovat jo pitkään muokanneet sosiaalista kanssakäymistä ja keränneet dataa tarjotakseen henkilökohtaisesti räätälöityjä sisältöjä käyttäjille.
Datasta muovautunut, sovelluksissa lymyilevä "digitaalinen kaksonen" voi kääntyä käyttäjää vastaan johdattamalla tämän yhä syvemmälle ajatusvinoumiensa kaninkoloon. Algoritmin tarkoitus kun on pyrkiä tarjoamaan sellaista materiaalia, mikä pitää käyttäjän mahdollisimman pitkään alustalla mainosten ääressä. Vaikka tekoälyjärjestelmät eivät ole tuntevia, ne osaavat vedota tunteisiin ja löytää datasta ihmisten haavoittuvaisuudet, kuten yksinäisyyden ja arvottomuuden tunteet.
Tietoisuus tekoälyjärjestelmien toimintaperiaatteista on elinehto kulttuurissa, johon tämä uusi teknologia on tullut jäädäkseen. Lohdutuksena Alastalo esittelee runsaasti historiallisia esimerkkejä siitä, miten tekniikan ja tiedonkäsittelyn uudet mullistukset ovat aina herättäneet uhkakuvia ja vastustusta. Lopulta ihmiskunta on kuitenkin kerta toisensa jälkeen sopeutunut siihen muutokseen, minkä ne ovat tuoneet havainnointiin, ajatteluun ja yhteiskuntaan.
Heidi Heinonen