Riikka Pulkkinen: Lumo. Otava 2022

Julkaistu Kalevassa 12.9.2022

 

 

Kuka meissä puhuu?

 

Riikka Pulkkisen Lumo tutkii esitysten epäluotettavuutta ja tarinoiden tunkeilevaa kuvittelukykyä

 

 

Ihmeellinen tyttö, vanhempi kuin Peppi Pitkätossu mutta nuorempi kuin Amélie, lumoaa kaikki lähiössä, jossa ”ylväät vanhat kivitalot seisovat hiljaa piirissä kuin tyynet vanhat avioparit kahvikesteillä”.

Taika raukeaa, kun 17-vuotias Philippa löytyy kuolleena kotipihaltaan. Itsetuhoinen hän ei ollut, vastuuton kylläkin. Alkaa vaiheikas syiden ja seurausten kerintä, kun kaikki Philippan tunteneet raottavat sanaista arkkuaan, johon myös Philippa itse on sujauttanut tulkinnan jos toisenkin.

 

Philippan tarinaa kurotellaan kaikista suunnista: Patologi punnitsee käsissään ”ounailujen, harhojen, luulojen, rakkauksien ja kauhujen paikkaa”, entinen poikaystävä Oliver tunteitaan, joiden pelkää vaikuttaneen lopputulemaan. Philippan paras ystävä Saga voisi olla Oliverille ”hetken aikaa hän”, imitaatiota myöten, ovathan tytöt vaihdelleet identiteettejään niin kameran edessä keskenään kuin somessa itsekseenkin.

Tämän ajan teinien ”minuuskokeiden” estradina on netin myötä koko maailma; ennen hippi juppi punkkarin vaiheilua kaltseltiin lähinnä koulun käytävillä. Myös seuraukset ovat laajemmat: 12-vuotiaan saparopäisen ”Bettyn” pyllistely kameralle voi olla Philippalle ja Sagalle leikkiä, mutta seuraamaan asettuneelle kuumamies-32:lle aivan jotain muuta.

 

Illuusioista ja tarinoista ammentavien identiteettien lisäksi teoksen keskiössä on raja, joka tekee viattomasta osallisen ja lapsesta vastuullisen. Totuudella voi leikkiä sepittelemällä ja naamioita vaihdellen, mutta kun pelissä on virkavalta, tilanne vakavoituu. Kerrontaa halkovissa kuulustelupöytäkirjoissa kuulustelija, tarkkailija ja psykologi arvioivat tarinan uskottavuutta, eikä se ole ihan pikku juttu. Sillä lunastetaan vapaus kontrollista.

 

Jälkisanoissa Pulkkinen avaa romaaninsa tematiikkaa nostamalla esiin gradu-lähteenä käyttämänsä Brian Finneyn ajatuksen ”tunkeilevasta kuvittelukyvystä”. Lumossa se näkyy erityisesti jaksoissa, joissa kertoja osoittelevasti kertoo tarinaa sinä-muodossa kuin käskien hahmoaan asettumaan siihen muottiin, joka hänelle on epäilyistä tai ennakkoluuloista valettu. Myös ihmiset itse kertovat itsestään lainalauseilla ja asettuvat osaksi elokuvien kohtauksia tehdäkseen mielensisäisestä myllerryksestään ymmärrettävän esityksen. Kyse on vähän samanlaisesta prosessista kuin pienellä lapsella, jolle sinä-kertoja sanoittaa tunteet ja peilistä heijastuu vanhemman katse.

 

Muiden tarinoista Philippa välittyy rakastettavana mutta myös kujeilevana draamakuningattarena, joka kiilaa tilanteisiin valheiden sepittelijänä ja oman todellisuutensa auteurina, jonka marionetteina todelliset henkilöt tanssivat. Vaikuttaa rasittavalta tapaukselta, mutta Pulkkinen puolustaa hahmonsa oikeuksia hullutuksiinsa ja saa muistamaan, mikä niissä kaikkia nuoria houkuttaa.

Romaani tuo monin paikoin mieleen Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? (2019), jossa myös lukioikäisten leikki päättyy julmasti.

Pulkkinen kirjoittaa yhtä aikaa syvällisesti ja viihdyttävästi eivätkä romaanin merkitykset tyhjene kertakahmaisulla, mitä voi pitää onnistuneen teoksen ominaisuutena. Ihan täysin se ei lunasta kansiliepeen lupausta siitä, että jokainen läheinen kertoisi Philippasta eri tarinaa: kyllä kaikista saman kujeilijan tunnistaa.

 

 

Heidi Heinonen